Ilta pikku-ukkelin elämää
 |
Joonas Tuomivaaran kirjoitus PAMin nettisivujen "Vierasnäppäin" -osiossa 26.8.2008
Olimme viileänä heinäkuisena perjantai-iltana kaveriporukalla viettämässä iltaa paikallisessa lähiökuppilassamme. Ilahduin, kun näin pitkästä aikaa ravintolan kanta-asiakkaisiin kuuluvan pikku-ukkelin. Olen aina ihaillut hänen elämän myönteistä asennettaan. Pikku-ukkeli on kuusikymppinen mies, joka tanssittaa naisia pitkin iltaa, rummuttaa pöytiä ja iskee juttua. Tarinat ovat lennokkaita. Niin lennokkaita, että tiedän niiden kaikkien olevan aivan hänen oman mielensä tuotoksia. Pikku-ukon serkku kertoi aikanaan, että kyseinen mies on pienestä asti kertonut uskomattomia tarinoitaan. Ukkeli sai kuulemma jo viisi vuotiaana naapurin lapset syömään sammakon kutua, ihan vain keksimillään sepostuksillaan.
Kun iltamme oli tullut jo loppusuoralle ja olimme lähdössä koteihimme, huomasimme ukon tuupertuneen terassin penkille. Kyselimme huolissamme hänen vointiaan. Saimme tietää, että hänelle oli jo soitettu ambulanssi, jonka tuloa nyt odoteltiin. Sydänvikaisen ukon rintaa oli alkanut kivistää. Ravintolan työntekijä kertoi ukon ottaneen yhden keskioluen koko illan aikana. Ambulanssi saapui tovin odottelun jälkeen. Nuori ambulanssin kuljettaja huusi noin viiden metrin päästä: "Nouses ylös ja lopeta toi pelleily!" Olimme hieman häkeltyneet naishoitajan lähestymistavasta. Saimme todetuksi hoitajalle, että emme usko ukon pelleilevän, sillä hänellä on todettu jokin aika sitten sydänvika. Hoitaja kysyi ukon nimeä, jonka hänelle auliisti kerroimme. Hoitaja toisti itseään ukolle, lisäten tämän nimen ensimmäiseksi sanomaansa lauseeseen. Tämän jälkeen tämä niin kutsuttu sairaanhoidon ammattilainen oli jo saanut kumihanskat käteensä ja alkoi riuhtoa ukkelia penkiltä ylös. Samanaikaisesti kuppilan työntekijä esitteli itsensä ja yritti ilmoittaa ukkelin juomamäärästä siinä kuitenkaan onnistumatta. Hoitaja oli päätelmänsä jo tehnyt.
Saatuaan ukon ambulanssiin päivittelimme hoitajan suhtautumista. Tottakai humaltuneelta vaikuttava lähiökuppilan asiakas pelleilee päästäkseen ambulanssin ja sittemmin sairaalan lämpöön. Eihän hoitaja tietenkään voi suhtautua ihmisarvoa kunnioittavasti tällaisesta paikasta löytyvään ikääntyvään ihmiseen. Kaksikymppisen hoitajan kokemuksella, viiden metrin etäisyydeltä potilasta aikaisemmin tapaamatta tuskin pystyy kertomaan pelleileekö tämä vai ei!
Ukkeli tuotiin ulos ambulanssista ja toinen ambulanssin mukana tulleista hoitajista kertoi, ettei sydänfilmin perusteella ainakaan ukolla ole mitään hengenhätää. Antoivat kuitenkin lähetteen ja kertoivat että ukon on mentävä sairaalaan tarkkailtavaksi. Tämän vuoksi ambulanssityöntekijät olivat tilanneet pikkumiehelle taksin. Kysyimme ihmeissämme, että eivätkö he voisi viedä potilasta sairaalaan. Vastaus oli lyhyesti, "ei!" "Voimme kuitenkin odottaa taksin saapumista, jos se helpottaa oloa." Odottelua jatkui noin 15 minuuttia, kunnes kuskin paikalle istuutunut naishoitaja huusi, että olisi jatkettava matkaa uusien keikkojen vuoksi. Tällöin mieshoitaja kysyi, että hoitaisimmeko potilaan taksiin ja varmistaisimme pääsyn sairaalaan. Tottakai myönnyimme pyyntöön, mutta olihan meidän pakko mainita, että ukko olisi jo sairaalassa jos ambulanssi olisi lähtenyt alun alkaen häntä sinne toimittamaan.
Taksi saapui. Kuljettaja ilmoitti heti kyydittävän nähtyään, ettei ottaisi tätä kyytiin. Selostimme tilanteen kuljettajalle, joka suhtautui edelleen kielteisesti. Ei tahtonut ottaa kontolleen, mikäli ukolle sattuisi jotain. Hetken neuvottelun jälkeen työnsimme kuljettajan kouraan tukon seteleitä ja ukkelin lähetteen ja pyysimme kuskia vahtimaan, että niin lähete kuin mieskin tavoittaa sairaalan henkilökunnan.
Yli kuukausi on tapahtumista kulunut, enkä ole kuullut pikku-ukkelista mitään. Aina välillä mietin, onko tämä elämän ilolla muita ilahduttanut ihminen enää koskaan tulossa kertomaan uskomattomia tarinoitaan ja elävöittämään lähiökuppilamme tunnelmaa. Taksin ja ambulanssin tunnusnumerot otin kuitenkin varmuuden vuoksi ylös.